Äiti on töissä

Nyt kun suurin osa Espanjan ajasta on eletty, ja töidenkin osalta on jäljellä enemmän vapaata kuin töitä, uskallan vihdoin kertoa, miltä tuntui palata töihin vauvan ollessa nelikuinen. Ennalta ajateltuna kyseessä oli hyppy tuntemattomaan. Hakiessani lähetetyn yrittäjän todistusta ja arvioidessani käännöstöiden työtuloa eläkevakuutusta varten, en luvannut mitään edes itselleni. Kerrottakoon, että esikoisen imetysaikana unohdin kokonaan englannin kielen.

Esikoisen ollessa vähän alle kaksivuotias tein jonkin aikaa käännöstöitä päiväuni- ja ilta-aikaan, mutta toisen synnyttyä palasin töihin vasta kun molemmat aloittivat yhtä aikaa päivähoidossa. Esikoinen 4,5-vuotiaana ja nykyinen keskimmäinen himpun alle 2-vuotiaana. Silloin vuokrasin myös ensimmäistä kertaa itselleni työhuoneen kodin ulkopuolelta, ja kokeilin miltä tuntuu "lähteä töihin". Pitää jatkaa tuota työssäkäyntiä taas kun tilanne sallii, nyt on palattu taas, noh, pahimmillaan keittiönpöydän kulmalle.

Kieltämättä marraskuussa vanhempainvapaan siirtyessä miehelle mahanpohjassa oli muutama perhonen. Ettäkö töitä, oikeasti ja tositarkoituksella. Mitään muuta rahaa minun tililleni ei ollut tulossa! Onni oli, että sain aloittaa siitä mihin jäin äitiysloman alkaessa, samasta tv-sarjasta, tutuilla henkilöhahmoilla. Työaika rakentui kerhopäivien rytmiin. Isommat vietiin kerhoon ja minä ryhdyin töihin, mies ja vauva elivät vauvan rytmiä. Keskellä päivää pidettiin ruoka- ja imetystauko. Niin, miltä se tuntui? Työhön keskittyminen oli helppoa ja tuntui autuaalliselta omalta ajalta, mutta pelkkä fyysinen ikävä vauvaa kohtaan oli niin kova, että jo vähänkin keskittyneemmän työrupeaman jälkeen oli kiire sylittelemään vauvaa. En missään nimessä olisi voinut palata töihin yhtään makuuhuoneen nurkkaa kauemmas. Siis itseni takia, vauvalla ja miehellä ei ole ollut hätää keskenään.

Nyt kun tämän mallin työ- ja kotielämää on takana useampi kuukausi, ei enää ole niin väliä teenkö töitä juuri isompien kerhoaikana vai muulloin. Ainoa ongelma muuna aikana tekemisessä on, ettei aika sitten riitä yhteiseen tekemiseen. Esikoinen ehdotti minulle viime viikolla ammatinvaihtoa, "ettei kokoajan tarviis tehdä töitä". Ehdotusta edelsi kysymys "voiks aikuisena vaihtaa töitä?" Yritimme selittää, miten vähän oikeastaan teen töitä verrattuna miehen työrytmiin, siis normaaliin päivätyöhön, mutta se ei tainnut tuntua ymmärrettävältä. Poissa silmistä, poissa mielestä pätee siis tähän siinä suhteessa, ettei kotoa töihin lähtevää vanhempaa kaivata vielä muutamaan tuntiin, mutta näkyvillä töitä tekevän tunnin tai kahden työrupeama voi lapsesta tuntua loputtomalta. En silti usko kokemuksesta jäävän lapsiin pysyvää haittaa! Yhdessä vaiheessa suosittu leikki oli käännöstoimisto. Siinä leikissä istutaan tuolista tehdyn leikkityöpöydän ääressä ja naputellaan tarmokkaasti tuolin selkänojaa vasten asetellun kirjan sisäkantta - kannettavaa tietokonetta. Isosisko oli toimiston omistaja, pikkuveli oli harjoittelija. Harjoittelija käytti virkattua antennipipoa. Säännöllisin väliajoin täytyi siirtää värityskuvia pinosta toiseen.

Miehelle kokemus vanhempainvapaalle jäämisestä on konkreettisempi ero aiempaan, kuin minun sekalaiset työaikani. Kysyin parin kuukauden kohdalla, miltä koti-isänä oleminen on tuntunut, ja onko hän kaivannut työelämää. Mies vastasi ihmettelevänsä lähinnä miten pystyy enää palaamaan siihen.

Näin "salaa" voin kertoa, että on ollut mahtavaa huomata, miten päätoiminen koti-isyys on vienyt jo ennestään hyvin läsnäolevaa isää entistä lähemmäksi lapsia. Viimeisin esimerkki on jonkinasteinen vvv ("vauvan vessahätäviestintä") jos ilmiötä haluaa ihan nimellä kutsua. Mies kertoi, tai no, näytti yhtenä iltana käyttäneensä vauvan kakalla. Vessanpytyllä. Nyt siitä on viikko, eikä kakkavaippoja ole tuon käynnin jälkeen nähty - vauva on itsekin hoksannut, miten isompi hätä onkin mukavampi hoitaa pytyn reunalta. Koti-isä onnistui siis eliminoimaan kakkavaipat seitsemän kuukauden kohdalla. Jään odottamaan, milloin esikoinen alkaa hoitaa ruoanlaiton!

Junior manager