Nähtävyyksiä

Henkilökohtainen matkaopas. Taustalla Mijas.

Äitikään ei ole aina töissä! Viime viikolla saimme vieraita Suomesta, ja kuluneessa puolessatoista viikossa olemme kiertäneet Aurinkorannikkoa laajemmin kuin viimeisten seitsemän kuukauden aikana yhteensä.

Jo on markkinat.

Heti viikon alussa suuntasimme Mijakseen, valkoiseen vuorikylään, joka sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä Fuengirolasta. Tai heti ja heti. Kymmenhenkisen seurueemme kävelymatka polveili Los Bolichesista keskustan kauppojen ja feria-alueen tiistaimarkkinoiden kautta linja-autoasemalle, mistä nousimme Mijaksen bussiin. Bussimatka Mijakseen oli elämys sinänsä. Nousu vuorenrinnettä ylös oli puuskuttavaa menoa bussillekin, ja huomasin miettiväni, miten kylän vakituiset asukkaat oikein hoitavat arkiset menonsa viistossa ja pengerretyssä maisemassa. Rattaita emme ottaneet siihen reissuun ollenkaan.

Mijaksen retkeä seuraavana päivänä juhlimme esikoisen 6-vuotissynttäreitä, ja seuraavana aamuna lähdimme metsästämään vuokra-autoja, joilla pääsisimme Nerjan tippukiviluolille. Ensimmäisellä suositellulla vuokraamolla oli sille päivälle jäljellä pelkkää ei oota, mutta toisesta tärppäsi. Hintakin oli kohtuullinen, 5-paikkaisen henkilöauton päivävuokra oli 50 euroa. Mutta kohtuullinen oli vauhtikin. Molempien kuskien reaktio käännyttäessä moottoritielle Malagan suuntaan oli ollut sama: "Mitä? Miten tää ei kulje?"
 

Oikeesti? Siis painan, kaasua!

Pikkuautoissa oli pikkuautojen moottorit, joiden kokoa ei ollut katsottu tarpeelliseksi merkitä auton perään. Pitkin rannikkoa kulkeva reitti oli kuitenkin kaunista katseltavaa ja vajaan sadan kilometrin matka meni rattoisasti. Tie kulki paikoin korkeammalla ja jatkuvasti etelässä siintävän meren horisontti ympäröi maisemaa panoraaman lailla. Perille oli helppo löytää, ja yhteisnavigointi menetelmällä "seuraa tuota hopeanväristä autoa" toimi hyvin. Takaisin tullessa navigaattorina toimivan puhelimen virta oli vähissä ja ajoimme säästösyistä puolivälissä roimasti harhaan...

Tippukiviluolasto oli huimaava kokemus. Tilan syvyyttä, vaikuttavuutta ja jylhyyttä ei voi tallentaa kameralla, mutta luolastoa ylläpitävän säätiön sivustolla on veikeä virtuaalikierros, jolla paikkaan voi tehdä jonkinlaisen kurkistuksen. Kuvista poiketen luolastossa oli hämärää ja yllättävän lämmintä. Lapsia luolastoon laskeutuminen jännitti, mutta jännitys unohtui, kun huomio kiinnittyi mystisiin maanalaisiin maisemiin. Toinen toisensa perään aukeavilla syvillä näkymillä oli kuvaavia nimiä: 'kulmahammassali', 'kummitussali', 'silta', 'linna', 'urut'. Olo maan uumenissa oli kuin hobitilla Morian kaivoksissa. Toisaalta näyttämösalin ylätasanteelta eteen ja alas aukeavan laajan hallin pohjalta puuttui vain batmobile!

Luolaston sisäänkäynti. Pieni talo, mutta käykääpä kellarissa!

Kolmas retkikohde samalla viikolla oli Benalmadenan perhospuisto. Perhospuiston päärakennus muistuttaa thaitemppeliä, ja yhdistyy sisällä laajaan kasvihuonetilaan. Vehreässä tilassa on perhosia Afrikan, Aasian ja Australian mantereilta, ja perhosten lisäksi puistossa elää vapaana trooppisia peippolintuja, komea iguaani ja pieni kenguru. Erityisen vaikuttava oli mielestäni seinä, johon oli koottu eri perhosten kotiloita. Perhosia kuoriutui kaiken aikaa. Seurailin kolmivuotiaan kanssa, kun englantilaisen koulun ryhmä sai havainnollisen oppitunnin kotiloseinällä. Perhostenhoitaja kävi ryhmän kanssa läpi perhosen elinkaaren, otti lopuksi yhden vastakuoriutuneen perhosen käteensä, ja lähetti sen lentoon.

Vastakuoriutunut Caligo memmon, 'pöllöperhonen'.