Los amigos

Olemme tavanneet kuluneen talven aikana paljon uusia ihmisiä. Suurin yhdistävä tekijä on ollut lasten päiväkerho, ja samoissa puitteissa toimiva perhekerho. Kavereita on tullut sekä lapsille että vanhemmille, ja sama elämäntilanne on tuonut ympärille nopeasti tuiki tarpeellisen arjen turvaverkon. Viesti miehelle viime viikolla: "Logistiikkaongelma, voitteko ottaa meidänkin muksun kerhosta, tulen puistosta hakemaan?" Ja toisin päin: "Lähtiskö teidän isommat lapset meidän lasten kanssa puistoon, voitais yhden aikaan tulla hakemaan?"

Ensimmäisinä viikkoina ennen kerhon alkua esikoinen oli sosiaalisessa mielessä riipaisevan pettynyt koko Espanjaan: "Ei täällä nää ketään eikä kukaan tuu meille leikkimään, täällä ollaan vaan koko ajan kotona!" Ja se piti kyllä paikkansa nimenomaan esikoisen kohdalla. Äitini ollessa täällä olimme juosseet hoitamassa asioita, mutta mukana oli aina ollut joko vauva tai rattaisiin tarvittaessa istutettava keskimmäinen, ei koskaan esikoinen, joka olisi joutunut itse kävelemään reissut, jotka olivat siinä vaiheessa pitkiä ja hikisiä. Asia korjattiin pian, ja Espanja alkoi nopeasti tuntua esikoisenkin mielestä takapihaa ja lähipuistoa suuremmalta.

Erityisen tärkeää lapsille on ollut saada leikkikavereita kotiin, ja päästä itse kavereiden luo leikkimään. Kun kerholaiset pääsivät vauhtiin kyläilyissä, alkoikin kerholaisten vanhemmilla olla suorastaan ruuhkaa lasten treffikalentereissa! Toinen suosikkijuttu ovat olleet yökyläilyt. Rohkean isosiskon seurana myös pikkuveli on ollut täällä ensimmäisiä kertoja kaverikylässä samanikäisen pikkuveljen yövieraana. Viime viikonloppuna kaverisisarukset olivat toista kertaa meillä. On hämmästyttävää, miten matematiikka heittää tässä asiassa häränpyllyä: on hetkellisesti vaivattomampaa hoitaa unille, tai no, peteihinsä, viisi tenavaa yökyläiltana, kuin omat kolme tavallisena arki-iltana. Kuusivuotiaista neideistä tulee täysin itseohjautuvia, suorastaan keskenäänsulkeutuvia, ja kolmevuotiaat pikkumiehetkin lappavat iltapalamurot suihinsa ilman mitään patisteluja, kun saavat höhötellä vieretysten keittiön baarijakkaroilla.

Lasten uusien kavereiden perheistä kaksi asuu vakituisesti Fuengirolassa. Useat tuntemamme lapsiperheet ovat täällä talven yli tai lukuvuoden; monien kerholaisten vanhemmat ovat opettajina suomalaisessa koulussa. Kerhossakin lähteminen ja uusien tuleminen on jatkuvaa, vaikka kerhoon otetaankin mielellään vähintään kolme kuukautta täällä oleskelevia. Myös kerhon harjoittelijat tulevat ja menevät, joten harva se viikko kerhossa on vietetty joko kerholaisen tai harjoittelijan läksiäisiä. Pidemmän päälle vaihtuvuus kävisi varmasti rankaksi, mutta näin rajallisella ajalla kerhokokemus on tehnyt lapsista nopeampia tutustujia. Ehkä vanhemmistakin?

-Sitku mennään takas Suomeen Suomen-kavereille tulee ilo mut Espanjan-kaverit saa surun. 
-Miltäs siusta itestäs tuntuu? 
-En oikeen tiiä.

Nähtävyyksiä osa 2

Delfiininäytös Selwo Marinassa, Benalmadenassa.

  

Lähellä lintupuistoa.

Loman ensimmäinen viikko meni vielä viileässä tuulessa, mutta toisella viikolla alkoi selvästi lämpimämpi jakso. Lämmön huomaa erityisesti öissä ja aamuissa; lämpöpumppua ei ole enää tarvittu. 

Jälkimmäisellä lomaviikolla nähtiin eri kokoonpanoissa Torremolinoksen krokotiilipuisto, Benalmadenan delfinaario ja lintupuisto, vietettiin aikaa Patteripuistossa, sekä mittailtiin pitkät matkat Fuengirolan rantaviivaa ja lämmöstä vilkastuneita katuja.

Kohti rantaa.

Mutta rankkaahan se lomakin on pidemmän päälle. Esikoinen kysyi taannoin: "Milloin ois taas semmosta että ois ruoka uunissa ja mentäis leikkipuistoon?" 

Huomenna.

Nähtävyyksiä

Henkilökohtainen matkaopas. Taustalla Mijas.

Äitikään ei ole aina töissä! Viime viikolla saimme vieraita Suomesta, ja kuluneessa puolessatoista viikossa olemme kiertäneet Aurinkorannikkoa laajemmin kuin viimeisten seitsemän kuukauden aikana yhteensä.

Jo on markkinat.

Heti viikon alussa suuntasimme Mijakseen, valkoiseen vuorikylään, joka sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä Fuengirolasta. Tai heti ja heti. Kymmenhenkisen seurueemme kävelymatka polveili Los Bolichesista keskustan kauppojen ja feria-alueen tiistaimarkkinoiden kautta linja-autoasemalle, mistä nousimme Mijaksen bussiin. Bussimatka Mijakseen oli elämys sinänsä. Nousu vuorenrinnettä ylös oli puuskuttavaa menoa bussillekin, ja huomasin miettiväni, miten kylän vakituiset asukkaat oikein hoitavat arkiset menonsa viistossa ja pengerretyssä maisemassa. Rattaita emme ottaneet siihen reissuun ollenkaan.

Mijaksen retkeä seuraavana päivänä juhlimme esikoisen 6-vuotissynttäreitä, ja seuraavana aamuna lähdimme metsästämään vuokra-autoja, joilla pääsisimme Nerjan tippukiviluolille. Ensimmäisellä suositellulla vuokraamolla oli sille päivälle jäljellä pelkkää ei oota, mutta toisesta tärppäsi. Hintakin oli kohtuullinen, 5-paikkaisen henkilöauton päivävuokra oli 50 euroa. Mutta kohtuullinen oli vauhtikin. Molempien kuskien reaktio käännyttäessä moottoritielle Malagan suuntaan oli ollut sama: "Mitä? Miten tää ei kulje?"
 

Oikeesti? Siis painan, kaasua!

Pikkuautoissa oli pikkuautojen moottorit, joiden kokoa ei ollut katsottu tarpeelliseksi merkitä auton perään. Pitkin rannikkoa kulkeva reitti oli kuitenkin kaunista katseltavaa ja vajaan sadan kilometrin matka meni rattoisasti. Tie kulki paikoin korkeammalla ja jatkuvasti etelässä siintävän meren horisontti ympäröi maisemaa panoraaman lailla. Perille oli helppo löytää, ja yhteisnavigointi menetelmällä "seuraa tuota hopeanväristä autoa" toimi hyvin. Takaisin tullessa navigaattorina toimivan puhelimen virta oli vähissä ja ajoimme säästösyistä puolivälissä roimasti harhaan...

Tippukiviluolasto oli huimaava kokemus. Tilan syvyyttä, vaikuttavuutta ja jylhyyttä ei voi tallentaa kameralla, mutta luolastoa ylläpitävän säätiön sivustolla on veikeä virtuaalikierros, jolla paikkaan voi tehdä jonkinlaisen kurkistuksen. Kuvista poiketen luolastossa oli hämärää ja yllättävän lämmintä. Lapsia luolastoon laskeutuminen jännitti, mutta jännitys unohtui, kun huomio kiinnittyi mystisiin maanalaisiin maisemiin. Toinen toisensa perään aukeavilla syvillä näkymillä oli kuvaavia nimiä: 'kulmahammassali', 'kummitussali', 'silta', 'linna', 'urut'. Olo maan uumenissa oli kuin hobitilla Morian kaivoksissa. Toisaalta näyttämösalin ylätasanteelta eteen ja alas aukeavan laajan hallin pohjalta puuttui vain batmobile!

Luolaston sisäänkäynti. Pieni talo, mutta käykääpä kellarissa!

Kolmas retkikohde samalla viikolla oli Benalmadenan perhospuisto. Perhospuiston päärakennus muistuttaa thaitemppeliä, ja yhdistyy sisällä laajaan kasvihuonetilaan. Vehreässä tilassa on perhosia Afrikan, Aasian ja Australian mantereilta, ja perhosten lisäksi puistossa elää vapaana trooppisia peippolintuja, komea iguaani ja pieni kenguru. Erityisen vaikuttava oli mielestäni seinä, johon oli koottu eri perhosten kotiloita. Perhosia kuoriutui kaiken aikaa. Seurailin kolmivuotiaan kanssa, kun englantilaisen koulun ryhmä sai havainnollisen oppitunnin kotiloseinällä. Perhostenhoitaja kävi ryhmän kanssa läpi perhosen elinkaaren, otti lopuksi yhden vastakuoriutuneen perhosen käteensä, ja lähetti sen lentoon.

Vastakuoriutunut Caligo memmon, 'pöllöperhonen'.

Äiti on töissä

Nyt kun suurin osa Espanjan ajasta on eletty, ja töidenkin osalta on jäljellä enemmän vapaata kuin töitä, uskallan vihdoin kertoa, miltä tuntui palata töihin vauvan ollessa nelikuinen. Ennalta ajateltuna kyseessä oli hyppy tuntemattomaan. Hakiessani lähetetyn yrittäjän todistusta ja arvioidessani käännöstöiden työtuloa eläkevakuutusta varten, en luvannut mitään edes itselleni. Kerrottakoon, että esikoisen imetysaikana unohdin kokonaan englannin kielen.

Esikoisen ollessa vähän alle kaksivuotias tein jonkin aikaa käännöstöitä päiväuni- ja ilta-aikaan, mutta toisen synnyttyä palasin töihin vasta kun molemmat aloittivat yhtä aikaa päivähoidossa. Esikoinen 4,5-vuotiaana ja nykyinen keskimmäinen himpun alle 2-vuotiaana. Silloin vuokrasin myös ensimmäistä kertaa itselleni työhuoneen kodin ulkopuolelta, ja kokeilin miltä tuntuu "lähteä töihin". Pitää jatkaa tuota työssäkäyntiä taas kun tilanne sallii, nyt on palattu taas, noh, pahimmillaan keittiönpöydän kulmalle.

Kieltämättä marraskuussa vanhempainvapaan siirtyessä miehelle mahanpohjassa oli muutama perhonen. Ettäkö töitä, oikeasti ja tositarkoituksella. Mitään muuta rahaa minun tililleni ei ollut tulossa! Onni oli, että sain aloittaa siitä mihin jäin äitiysloman alkaessa, samasta tv-sarjasta, tutuilla henkilöhahmoilla. Työaika rakentui kerhopäivien rytmiin. Isommat vietiin kerhoon ja minä ryhdyin töihin, mies ja vauva elivät vauvan rytmiä. Keskellä päivää pidettiin ruoka- ja imetystauko. Niin, miltä se tuntui? Työhön keskittyminen oli helppoa ja tuntui autuaalliselta omalta ajalta, mutta pelkkä fyysinen ikävä vauvaa kohtaan oli niin kova, että jo vähänkin keskittyneemmän työrupeaman jälkeen oli kiire sylittelemään vauvaa. En missään nimessä olisi voinut palata töihin yhtään makuuhuoneen nurkkaa kauemmas. Siis itseni takia, vauvalla ja miehellä ei ole ollut hätää keskenään.

Nyt kun tämän mallin työ- ja kotielämää on takana useampi kuukausi, ei enää ole niin väliä teenkö töitä juuri isompien kerhoaikana vai muulloin. Ainoa ongelma muuna aikana tekemisessä on, ettei aika sitten riitä yhteiseen tekemiseen. Esikoinen ehdotti minulle viime viikolla ammatinvaihtoa, "ettei kokoajan tarviis tehdä töitä". Ehdotusta edelsi kysymys "voiks aikuisena vaihtaa töitä?" Yritimme selittää, miten vähän oikeastaan teen töitä verrattuna miehen työrytmiin, siis normaaliin päivätyöhön, mutta se ei tainnut tuntua ymmärrettävältä. Poissa silmistä, poissa mielestä pätee siis tähän siinä suhteessa, ettei kotoa töihin lähtevää vanhempaa kaivata vielä muutamaan tuntiin, mutta näkyvillä töitä tekevän tunnin tai kahden työrupeama voi lapsesta tuntua loputtomalta. En silti usko kokemuksesta jäävän lapsiin pysyvää haittaa! Yhdessä vaiheessa suosittu leikki oli käännöstoimisto. Siinä leikissä istutaan tuolista tehdyn leikkityöpöydän ääressä ja naputellaan tarmokkaasti tuolin selkänojaa vasten asetellun kirjan sisäkantta - kannettavaa tietokonetta. Isosisko oli toimiston omistaja, pikkuveli oli harjoittelija. Harjoittelija käytti virkattua antennipipoa. Säännöllisin väliajoin täytyi siirtää värityskuvia pinosta toiseen.

Miehelle kokemus vanhempainvapaalle jäämisestä on konkreettisempi ero aiempaan, kuin minun sekalaiset työaikani. Kysyin parin kuukauden kohdalla, miltä koti-isänä oleminen on tuntunut, ja onko hän kaivannut työelämää. Mies vastasi ihmettelevänsä lähinnä miten pystyy enää palaamaan siihen.

Näin "salaa" voin kertoa, että on ollut mahtavaa huomata, miten päätoiminen koti-isyys on vienyt jo ennestään hyvin läsnäolevaa isää entistä lähemmäksi lapsia. Viimeisin esimerkki on jonkinasteinen vvv ("vauvan vessahätäviestintä") jos ilmiötä haluaa ihan nimellä kutsua. Mies kertoi, tai no, näytti yhtenä iltana käyttäneensä vauvan kakalla. Vessanpytyllä. Nyt siitä on viikko, eikä kakkavaippoja ole tuon käynnin jälkeen nähty - vauva on itsekin hoksannut, miten isompi hätä onkin mukavampi hoitaa pytyn reunalta. Koti-isä onnistui siis eliminoimaan kakkavaipat seitsemän kuukauden kohdalla. Jään odottamaan, milloin esikoinen alkaa hoitaa ruoanlaiton!

Junior manager