Lauantairetki Benalmadenaan

Kahden kuukauden aikana lapsiperhearki ehtii asettua niin omaan uomaansa, ettei kerhon ja kaupan väliä kulkiessa edes huomaa olevansa missään sen kauempana. Varsinkaan, kun tekee töitäkin kotona. Lauantaiaamuna hyppäsimme kuitenkin ensimmäistä kertaa koko perhe junaan Los Bolichesin asemalta Malagan suuntaan, määränpäänä gondolihissinousu Calamorro-vuoren maisemia ihmettelemään.

Jo pelkkä parinkymmenen minuutin junamatka Los Bolichesista Benalmadenaan oli silmiähivelevä maisemaelämys. Uudenaikainen, metromaisesti kiihdytyksessä vingahteleva Renfe-juna suurine ikkunoineen esitteli meille auringon valaisemaa merta, kauniita pengerryksiä, vehreiksi istutettuja pihoja ja hulppeiden hotellirakennusten välistä vilahtelevaa, aina ja aina vain jatkuvaa hiekkarantaa niin leppoisasti, etten kyllästyisi näkymiin vaikka kulkisin väliä useamminkin. Lapsia jännitti, kun juna sukelsi muutaman kerran tunneliin tuntuvasti alaspäin taittaen.

Junanpenkit ovat selkeästi väärin päin!

Perillä Benalmadenassa herkuttelimme heti junasta päästyämme churrokahvilassa, ja suuntasimme sitten kohti gondolihissin lähtöpaikkaa tivolialueen lähistölle. Nousun henkilömäärä per hissikoppi on rajoitettu neljään, joten jakauduimme kahteen koppiin. Mies meni 3- ja 5-vuotiaiden kanssa ja minä vauvan. Kuulin perillä ylätasanteella, että ensimmäisessä kopissa oli ollut pientä alkujännitystä nousun alkaessa, mutta oma matkani kahdestaan pikku piiperön kanssa keinahtelevan gondolikopin hiljaisuudessa oli herkän rauhallinen. Vauva katseli kanssani henkeäsalpaavaa maisemaa - massiivisten kumpupilvien koristamaa taivasta, vuoroin sinisenä ja auringonvalaisemana hohtavaa merta, kauas alas jäävää vaaleaa rantakaupunkia, moottoritietä, suljettua huvipuistoaluetta, siellä täällä pilkahtelevia uima-altaita - hyvin keskittyneenä päätään käännellen, mutta ääntäkään päästämättä. Puolivälin jälkeen ilme mutristui sen näköiseksi, että nousu alkoi tuntua korvissa, joten loppumatka meni syödessä, kuinkas muuten.

Ylätasenteella oli syytä pukea joka iikalle päälle kaikki mukana olleet lisävaatekappaleet, sen verran kylmästi tuuli puhalsi. Vauva pakattiin kantoreppuun, joten nouseminen hissitasanteelta ylöspäin oli helppoa, mutta vaati varovaisuutta. Kaiteita oli kyllä koko matkalle, mutta kivetyt polut vuorenseinämässä olivat niin jyrkkiä, ja kaiteiden väliköt niin kolmevuotiaan mentäviä, että oli syytä pitää kiinni pienimmistä käpälistä ja välttää kaikenlaista ryntäilyä. Vauva kulki koko parituntisen "vuorikiipeilyn" reppukyytiin tyytyväisenä. Vihdoin. Luulen että suurin syy tyytyväisyyteen oli viileämpi ilma ja runsaampi vaatetus. Pipolle ja tumpuille ei juuri ole ollut käyttöä tätä ennen, mutta nyt kulkeminen viileässä ulkoilmassa pehmeäksi paketiksi puettuna oli onnistunein tähänastisista kantoreppureissuista. Uutta oli se, ettei herääminenkään saanut aikaan poisvänkäämistä, vaan retkeläinen jatkoi tirkistelyä repun uumenista.

Tähystelyä Fuengirolan suuntaan.

Siis mihin se kilipukki hyppäsi?

Reissumme ajoitus ei vain osunut aivan nappiin ja myöhästyimme näyttäväksi kehutusta petolintunäytöksestä ylätasanteella. Myös siesta, tuo pahalainen, pääsi taas kerran (ja yhä vain) yllättämään, joten vuorelta laskeutumisen jälkeen kävelimme jokseenkin suljetun asemanseudun läpi suoraan junaan. Benalmadena, Arroyo de la Miel, jätti siis vielä paljon nähtävää seuraavaankin kertaan!

Benalmadena, Arroyo de la Miel