Vauvaelämää

Merkittäköön muistoksi vauvakirjaan: mikä oli ensimmäinen asiakirja, johon nimesi kirjoitettiin kun olit kymmenen päivän ikäinen? Ei, se ei ollut ilmoitus väestörekisteriin. Eikä neuvolakortti. Se oli passiajanvaraus. Ja lentolippuvarauskin ehti edelle.

Näiden välissä kotiin ehti onneksi myös odotettu väestörekisterilappu ja vauvan henkilötunnus, joten arvion perusteella tehty passiajanvaraus ei ollut turha. Oikeastaan passi ei olisi välttämätön EU-alueella, mutta päädyimme siihen, koska se on kuitenkin henkilökorttia paremmin ymmärretty tilanteessa kuin tilanteessa. Passin kaveriksi hankittava eurooppalainen sairaanhoitokortti tekee piltistämme hoitokelpoisen paikallisessa terveydenhuollossa. Onko Espanjassa neuvolajärjestelmää? Jos on, kuulummeko siihen? Sitä en vielä(kään) tiedä. Oma neuvolantätimme laskee kalenteristaan päiviä, mitä ehditään vielä varata tehtäväksi kotimaassa, kun lähtöpäivään on nyt vajaat seitsemän viikkoa.

No mutta se matkustusbyrokratiasta, totta puhuen se on ollut aivan taka-alalla. Vauvan synnyttyä olimme ensimmäisen viikon ja miehen ruhtinaallisen isyysvapaa-ajan kotona. Siinä ihanassa onnittelukukkien ja vauvantuoksun, vauvan unen ja valveen sekoituksessa. Isompien sisarusten ihmetyksessä. Miehen jouduttua takaisin töihin köröttelin vauvan kanssa junalla mummolaan, jonne isommat lapset olivat ehtineet jo isovanhempien mukana pari yönseutua aiemmin.

Mummolassa päivät ovat täyttyneet ihanan tavallisesta vauvaelämästä ja vierailevista sukulaisista. Vauva syö, ja nukkuu. Tai syö, syö, syö ja nukkuu, ehkä. Mutta ainakin syö. Rintamaito näyttää kelpaavan myös pullosta, joten maito maistuu muidenkin kuin äidin sylissä. Isommille on riittänyt touhua ja mummolan pihalle leikkikavereita.

Tätä kirjoittaessani vauva lopettelee maitopullollistaan mummon sylissä tuvan kiikkutuolissa. On taas unen vuoro.