Äiti on töissä

Nyt kun suurin osa Espanjan ajasta on eletty, ja töidenkin osalta on jäljellä enemmän vapaata kuin töitä, uskallan vihdoin kertoa, miltä tuntui palata töihin vauvan ollessa nelikuinen. Ennalta ajateltuna kyseessä oli hyppy tuntemattomaan. Hakiessani lähetetyn yrittäjän todistusta ja arvioidessani käännöstöiden työtuloa eläkevakuutusta varten, en luvannut mitään edes itselleni. Kerrottakoon, että esikoisen imetysaikana unohdin kokonaan englannin kielen.

Esikoisen ollessa vähän alle kaksivuotias tein jonkin aikaa käännöstöitä päiväuni- ja ilta-aikaan, mutta toisen synnyttyä palasin töihin vasta kun molemmat aloittivat yhtä aikaa päivähoidossa. Esikoinen 4,5-vuotiaana ja nykyinen keskimmäinen himpun alle 2-vuotiaana. Silloin vuokrasin myös ensimmäistä kertaa itselleni työhuoneen kodin ulkopuolelta, ja kokeilin miltä tuntuu "lähteä töihin". Pitää jatkaa tuota työssäkäyntiä taas kun tilanne sallii, nyt on palattu taas, noh, pahimmillaan keittiönpöydän kulmalle.

Kieltämättä marraskuussa vanhempainvapaan siirtyessä miehelle mahanpohjassa oli muutama perhonen. Ettäkö töitä, oikeasti ja tositarkoituksella. Mitään muuta rahaa minun tililleni ei ollut tulossa! Onni oli, että sain aloittaa siitä mihin jäin äitiysloman alkaessa, samasta tv-sarjasta, tutuilla henkilöhahmoilla. Työaika rakentui kerhopäivien rytmiin. Isommat vietiin kerhoon ja minä ryhdyin töihin, mies ja vauva elivät vauvan rytmiä. Keskellä päivää pidettiin ruoka- ja imetystauko. Niin, miltä se tuntui? Työhön keskittyminen oli helppoa ja tuntui autuaalliselta omalta ajalta, mutta pelkkä fyysinen ikävä vauvaa kohtaan oli niin kova, että jo vähänkin keskittyneemmän työrupeaman jälkeen oli kiire sylittelemään vauvaa. En missään nimessä olisi voinut palata töihin yhtään makuuhuoneen nurkkaa kauemmas. Siis itseni takia, vauvalla ja miehellä ei ole ollut hätää keskenään.

Nyt kun tämän mallin työ- ja kotielämää on takana useampi kuukausi, ei enää ole niin väliä teenkö töitä juuri isompien kerhoaikana vai muulloin. Ainoa ongelma muuna aikana tekemisessä on, ettei aika sitten riitä yhteiseen tekemiseen. Esikoinen ehdotti minulle viime viikolla ammatinvaihtoa, "ettei kokoajan tarviis tehdä töitä". Ehdotusta edelsi kysymys "voiks aikuisena vaihtaa töitä?" Yritimme selittää, miten vähän oikeastaan teen töitä verrattuna miehen työrytmiin, siis normaaliin päivätyöhön, mutta se ei tainnut tuntua ymmärrettävältä. Poissa silmistä, poissa mielestä pätee siis tähän siinä suhteessa, ettei kotoa töihin lähtevää vanhempaa kaivata vielä muutamaan tuntiin, mutta näkyvillä töitä tekevän tunnin tai kahden työrupeama voi lapsesta tuntua loputtomalta. En silti usko kokemuksesta jäävän lapsiin pysyvää haittaa! Yhdessä vaiheessa suosittu leikki oli käännöstoimisto. Siinä leikissä istutaan tuolista tehdyn leikkityöpöydän ääressä ja naputellaan tarmokkaasti tuolin selkänojaa vasten asetellun kirjan sisäkantta - kannettavaa tietokonetta. Isosisko oli toimiston omistaja, pikkuveli oli harjoittelija. Harjoittelija käytti virkattua antennipipoa. Säännöllisin väliajoin täytyi siirtää värityskuvia pinosta toiseen.

Miehelle kokemus vanhempainvapaalle jäämisestä on konkreettisempi ero aiempaan, kuin minun sekalaiset työaikani. Kysyin parin kuukauden kohdalla, miltä koti-isänä oleminen on tuntunut, ja onko hän kaivannut työelämää. Mies vastasi ihmettelevänsä lähinnä miten pystyy enää palaamaan siihen.

Näin "salaa" voin kertoa, että on ollut mahtavaa huomata, miten päätoiminen koti-isyys on vienyt jo ennestään hyvin läsnäolevaa isää entistä lähemmäksi lapsia. Viimeisin esimerkki on jonkinasteinen vvv ("vauvan vessahätäviestintä") jos ilmiötä haluaa ihan nimellä kutsua. Mies kertoi, tai no, näytti yhtenä iltana käyttäneensä vauvan kakalla. Vessanpytyllä. Nyt siitä on viikko, eikä kakkavaippoja ole tuon käynnin jälkeen nähty - vauva on itsekin hoksannut, miten isompi hätä onkin mukavampi hoitaa pytyn reunalta. Koti-isä onnistui siis eliminoimaan kakkavaipat seitsemän kuukauden kohdalla. Jään odottamaan, milloin esikoinen alkaa hoitaa ruoanlaiton!

Junior manager

Aidan takaa

Kulunut viikko oli päiväkerhon talvilomaviikko, ja siinähän se meni toipilaiden kanssa seiniä pystyssä pidellessä. Yksi sana. Flunssa. Tietäähän sen mitä se on, kun lasten kanssa yksi toisensa jälkeen sairastutaan. Normaalille arjen sujuvuudelle saa heittää hyvästit viikoiksi. Pahiten sairastui vauva, jolle nousi ensimmäistä kertaa kuumetta. Tukkoisuus ja yskä saivat aikaan myös oksentelua. Koska nieleminen oli kurkkukivun takia hankalaa, huoli oli kova riittävästä nesteensaannista. Parasetamoli kuitenkin auttoi, ja sen vaikutuksen aikana juominenkin onnistui, joten taudista selvittiin kotikonstein. Vauvan ruokahalu palailee pikkuhiljaa, mutta yksi asia muuttui pysyvästi: imetys on nyt vaihtunut kokonaan pullo- ja soseruokailuun. Kahden aikaisemman pitkän imetyksen jälkeen tämä on uusi tilanne. Vanhemmille.

Erilaisia ulkoisia tulehduksia täällä tuntuu saavan helpommin. Olen itse tänä aikana sairastanut tulehdusta varpaanvälissä, keskimmäiselle leimahti jokin aika sitten hiusrajaan rykelmä vesikelloja herpesviruksen aikaansaamana, ja kun esikoista tökkäsi tikku kantapäähän, siihen nousi nopeasti märkivä paise, josta nousi punainen juova jalan sisäsyrjää myöten nilkkaa kohti. Antibiootit ja paikallishoitoa. Reitti Xanitiin ja sieltä apteekin kautta kotiin on tullut tutuksi.

Kalaa! Terassilasien takana huokuu helmikuun koleus.

Kylmin aika taitaa vihdoin olla takana. Lämpömittaria en ole tarkkaillut, mutta helmikuun alkupuolen koleat ja nihkeät kelit näkyivät heti asunnon sähkölaskussa. Onneksi oli kuitenkin mahdollisuus lämmittää. Sadepäiviä oli muutamia, ja lapset saivat pukea sadevaatteet ja mennä lätäkköleikkeihin laattapihalle. Kivaa!!

Tällä viikolla aurinko alkoi taas osua takapihallekin naapurin korkeaksi kasvaneen tuija-aidan yli (no pun intended), ja melkein kaksi kuukautta tyhjillään ollut takapiha kutsuu taas oleilemaan. Tilasin nettikaupasta aikuisikäni ensimmäiset bikinit! Onneksi on se aita.

Asiainhoitoa

Pikkuneiti 6 kk. Ei vielä eteenpäin, mutta ylös ja taaksepäin!

Käytin vauvan eilen Xanitin lastenlääkärillä puolivuotistarkastuksessa, jossa annettiin myös viimeiset tälle ajalle osuvat rokotukset. Olipa helpotus, itselle siis. Jälkeenpäin huomaan että olin aikalailla stressannut vauvan rokoteohjelman toteuttamista. Suomessa olimme saaneet neuvolasta väärää tietoa, tai sanotaan, erilaisia ja aika ylimalkaisia neuvoja asian hoitamiseksi. Loppujen lopuksi päädyimme yksityiselle puolelle ostamaan Suomen rokoteohjelman mukaiset piikit.

Muutama viikko sitten meillä kävi kotona puheterapeutti. Taas yksi esimerkki kotiin tulevista palveluista! Kotikäynnin lisäksi tämä suomalainen terapeutti oli kuulostellut kolmevuotiasta myös kerhossa. Loppusyksystä nimittäin huomasimme, että kolmevuotias oli alkanut änkyttää. Se alkoi innostuksen yhteydessä ja päällepuhumisena, ikään kuin puheenvuoron ottamisena moneen kertaan, kunnes joulun alla laitettiin ke-ke-kenkiä jalkaan ja etsittiin p-p-po-po-po-possua. Vaikeimmissa jumituksissa tankattu sana tuli vasta kuiskaamalla. Sitten tuli kerhon joulutauko, ja olimme kolme viikkoa kotona. Änkytys loppui, eikä alkanut enää uudelleen. Puheterapeutin vieraillessa ongelmaa ei enää ollut, mutta saimme tuhdin tietopaketin puheenoppimisesta ja änkytyksestä. Ilmiö oli kuulema 2-3-vuotiaille, erityisesti pojille, tyypillinen. Mielessä on enemmän sanottavaa, kuin suu ehtii muodostaa, kun suun motoriikka on vielä keskeneräistä. Kuiskaaminen, jonka poika oli itse keksinyt, on niin ikään käytetty apukeino, kun taas toisia voi auttaa sanojen laulaminen.

Kolmas hoidettava asia on ollut pian kuusi vuotta täyttävän esikoisen eskaripaikan hakeminen. Vaikeampaa kuin luulisi! Asia käynnisti nimittäin pohdinnan, missä ylipäätään olemme ensi syksynä. Meillähän ei tällä hetkellä ole Suomessa asuntoa ollenkaan. Ja teoriassa olisi mahdollista jopa jatkaa miehen hoitovapaata täällä. Aurinkorannikon suomalaisen koulun eskariope on "hirveen ihana, on kuin enkeli ois pudonnu taivaasta" ylisti puheterapeuttikin, jonka kaksi lasta käyvät suomalaista koulua. Yksi esikoisen parhaista kerhokavereista siirtyi jo tammikuussa tuon enkelin eskariin, ja toinen aloittaa siellä syksyllä. Samaan aikaan saimme Suomesta viestiä lasten päiväkodilta, että he siellä varailevat meille jo kolmattakin paikkaa jos vain tarvitaan, ja mitenkäs se isoimman eskarihakemus. No, aikamme näitä pohdittuamme lopputulos oli se, että ostimme paluuliput vuokrasopimuksen viimeiselle päivälle huhtikuun loppuun, ja haimme kuusivuotiaalle eskaripaikkaa nykyisen, joskin väliaikaisen osoitteen mukaan Suomessa, ettei jää kokonaan ilman. Toukokuu sitten näyttää, mistä uusi koti Suomessa löytyy.

Fuengirolassa vakituisesti asuva suomalais-ecuadorilainen ystäväperhe, johon olemme tutustuneet lasten kerhokaveruuden kautta, oli kovasti kannustanut meitä toisenkin talven viettämiseen täällä. He saavat nyt huhtikuun lopussa uuden kodinkoneen, kuivausrummun. Perheen äidin huokaistessa "emmä haluu kuivia pyykkejä, mä haluun teidät", tajusin yhtäkkiä miten iso pala omaakin sydäntäni jää tänne.

Hyvää ja tavallista

Samisvaatteista ja supinoista, rantahiekasta ja simpukoista...

Niistä oli pienten tyttöjen viikko tehty! 

Vieraamme olivat siis viisivuotiaan paras ystävä äitinsä kanssa. Ystävien tuloa edeltävä ilta oli erityisen kylmä ja tuulinen, ja huomasin ihmetteleväni leikkipuistossa, miksen ollut pukenut lapsille sormikkaita ja pipoja. Hössötin tulijoita ottamaan mukaan yhtä jos toista lämmikettä. Seuraava päivä koitti kuitenkin aurinkoisena, ja viikon varrella käveltiin jo paljain jaloin rantahiekassa, joten voin edelleen vain ihmetellä lämpötilan ja etenkin sään tunnun vaihtelua vuorokauden aikana.

 

Noin muuten meille kuuluu hyvää ja tavallista. Oleskelu täällä on ehtinyt jo yli puolivälin, ja se pistää miettimään, onko jotakin erityistä, mitä haluamme vielä nähdä ja kokea. Viikot kun vierähtävät nopeasti, ja arki lasten kanssa soljuu omalla painollaan ilman sen kummempia suunnitelmiakin. Aika tuntuu karkaavan käsistä! Teimme mieleentulevista seikoista listan, mutta sitä ei ole tarkoitus "suorittaa", lähinnä vain pitää mielessä, jos jossakin kohtaa kaipaa tekemisen tai menemisen kohdetta.

Sen verran lopunalku on mielessä, että eilen kävimme Malagan Ikeassa ostamassa korvaavia kapineita kaiken rikkomamme tilalle. Kivilattiat ja lasitavara pienissä ja isommissakin käsissä tarkoittaa takuuvarmoja sirpaleita, joten juomalaseja ostimme lisää jo toistamiseen. Lautasiakin on lattialta lakaistu. Hankintalistalla oli myös lasinen kupuvalaisin, joka helähti rikki jo tulopäivänä kun siirsimme pöytää huoneesta toiseen, sekä kaulin, joka vahingossa homehtui kuivauskaappiin. Sama kohtalo oli myös mukana olleella Panadol-ruiskulla, joten nyt lääkettä annostellaan tarvittaessa lusikalla.

Sairasteltukin on. Yskää, yskää, yskää, ja kun se loppui, taas huomattiin, että jonkun nenä vuotaa. Ihan joka lääkärireissuun ei ole tarvinnut lähteä keskustan Xanitiin, vaan olemme kääntyneet lähimmän "kylälääkärin" puoleen. Lupsakka oululaismies pitää vastaanottoaan Pacosin apteekin vieressä, ja on antanut reseptit ja hoito-ohjeet yhteen jos toiseenkin vaivaan. Vauvan sairastaessa sitkeää yskää ja rohinaa testasimme myös lehdessä mainostetun kotilääkäripalvelun, ja sehän toimi niin hyvin, että toivoisin vastaavaa Suomeenkin. Perjantaina puoli tuntia puhelinsoitosta soi porttipuhelin, ja pian medico jo asteli pihakäytävää pitkin. Laskutus suoraan matkavakuutuksesta, ja kontrollikäynti maanantaille. Gracias!

Vieraita odotellessa

Saimme joululahjaksi levyn, tässä siltä yksi biisi. Omistettu kaikille jotka ovat viime aikoina varailleet lentolippuja Malagaan!

Kuuntele

Tietäjiä ja taskuvarkaita

Edit: Olin kirjoitellut tämän Malagan-reissun vähemmän mukavan kokemuksen muistiin puhelimella, mutta se olikin jo näköjään karannut näkyville. No, näin kävi, kun matkasimme loppiaista edeltävänä päivänä Malagaan katsomaan jouluvaloja, tietäjien telttaa ja, niin, ihmisvilinää, missä tämäkin sitten tapahtui. Seuraavana päivänä seurasimme tietäjien kulkuetta Fuengirolassa ja kas, maasta löytyi samanpituinen, samankokoinen... punainen neilikka.

Päivään mahtui myös yksi korpeava kokemus. Jouduimme ensimmäistä kertaa taskuvarkaan uhriksi. Tyypilliseen tapaan huomasimme asian vasta kun homma oli ohi ja tekijä tiessään. Ensin se vaikutti keräykseltä. Normaalin oloinen, siististi pukeutunut, freesi kolme-neljäkymppinen nainen tuli kuin kampanjoivan oloisesti vastaan käsissään punaisia neilikoita ja yksi sentin kolikko. Minulle neilikka käteen ja miehelle rintapieleen ja taukoamatonta pulputusta "juhlaviikosta", kolikossa näkyvän kirkon "vuosipäivästä", ja pyysi niin ikään sentin kolikkoa. Jaahas, katsotaas... hetkessä nainenkin oli miehen lompakolla "katsomassa", 20-senttinen ei kelpaa, kahden euron kolikko hyvä, kiitos! Siis mitä juuri kävi? Eikös se sentti... Äähh, "antakaa olla" nainen viittilöi ja jo suorastaan tanssahtelee eteenpäin ihan kuten meitä vastaan tullessaan. Jatkamme muutaman askelen ja miehelle tulee tunne että tarkistaa vielä lompakon setelipuolen. Tyhjähän se on.

Mystinen tietäjien teltta Malagan keskusaukiolla.

Jännitys on käsinkosketeltavaa.

Hiilisäkkejä tuhmien lasten kenkiin loppiaisaamulle.
Sisältö on hiilen näköistä karkkia.

Karkkia sataa Fuengirolan loppiaiskulkueesta!
Aihe oli Disney-elokuvat.

Apinoiden kuningas ja pienet viidankon eläimet.

Karkkisaalis alkaa olla koossa.

Arvonta on päättynyt!

Hyvää alkanutta vuotta! Olin itse kuumeessa ja nukuin vuoden vaihtumisen yli, mutta aamulla teimme arvontalipukkeet ja sekoitimme niitä huolella toisen onnettaren lippalakissa. Virallisen valvojan tarkkaillessa toimitusta toinen onnettarista nosti lakista yhden lipukkeen ja voittajaksi paljastui...

Riikka Taipalsaarelta!

Onnea ja terveisiä voittajalle!!